Filosofin vastaanotto

Filosofin vastaanotto tarkoittaa kahdenkesken käytävää keskustelua. Yhden tapaamisen kesto on tunti. Keskustelua käydään asiakkaan valitsemasta aiheesta. Tapaaminen voi tapahtua kävellen, toimistossa, työpaikalla, kahvilassa, taidenäyttelyssä, lähes missä tahansa paikassa mistä yhdessä asiakkaan kanssa sovitaan. Filosofi ei anna valmiita vastauksia tai ratko ongelmia. Sen sijaan hän osallistuu keskusteluun aktiivisena kuuntelijana ja kysymysten tekijänä. Filosofi tukee asiakasta etsimään ja löytämään näkökulmia valittuun keskustelun aiheeseen.

Sokraattinen dialogi

Sokraattinen dialogi on kehittynyt viime vuosikymmenien aikana niin kutsutun filosofian praktiikan piirissä. Työtapana se on saksalaisen filosofin Leonard Nelsonin (1882–1927) kehittämä keskustelun muoto, jossa on tavoitteita ja keskustelutaitoja kehittäviä piirteitä. Siten se eroaa tärkeällä tavalla mistä tahansa yleisestä keskustelusta ihmisten välillä.  Dialogin kehittämisen alkusysäyksenä pidetään Nelsonin luentoa "Die sokratische Methode," jonka hän piti 11. joulukuuta 1922 Göttingenissä.[1]

Sokraattinen dialogi on yleensä ryhmässä tapahtuvaa keskustelua, jota ryhmän vetäjä, fasilitaattori ohjaa. Dialogin kesto vaihtelee: se saattaa kestää muutamasta tunnista jopa viikkoon. Keskustelua käydään yhdestä valitusta aiheesta tai näkökulmasta. Aihe voi olla etukäteen päätetty tai ryhmä voi esimerkkiensä kautta äänestää keskusteltavan aiheen. Aiheena voi periaatteessa olla mikä tahansa. Selkeintä on kuitenkin pukea se yhteen sanaan tai käsitteeseen (esimerkiksi valta, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, rakkaus, myötätunto, kiusaaminen jne.). Ryhmän aiheen vaativuus tai yleistajuisuus muodostuu ryhmän jäsenten mukaan: onko kyseessä toisille tuntemattomien ihmisten ryhmä, vai kenties saman työpaikan henkilökunnasta koostuva ryhmä. Yksi keskeinen lähtökohta keskusteluun on kaikissa aiheen valinnan tavoissa se, että keskustelua käydään nimenomaan osallistujien kokemusmaailmasta käsin. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjalainaukset, referoinnit tai viittaukset pyritään pitämään kiellettyinä. Näin säilytetään ryhmän tasa-arvoinen tila, kukaan osallistuja ei voi jäädä ulkopuoliseksi puuttuvan luku- tai tietopohjan kautta. Keskustelussa etsitään yhteistyössä ”totuutta” tutkittavana olevasta aiheesta. Pyrkimyksenä on löytää tyydyttävä vastaus tai ratkaisu ongelmaan, jota keskustelun osallistujat pitävät riittävän tärkeänä ja huomionarvoisena. Sokraattisen keskustelun ainoa työkalu on ajatusten vaihto, johon liitetään argumentointi, täydentävien lisäkysymysten esittäminen, argumenttien tutkiminen ja käsitteiden analysointi. Tästä syystä sokraattinen keskustelu soveltuu sellaisten ongelmien tutkimiseen, joita voidaan tarkastella pelkän yleisen kokemuksen valossa.

Sokraattisen dialogin kulku voi vaihdella hieman vetäjän ja ryhmän mukaan. Yhtä tarkasti rajattua mallia ei ole olemassa. Usein käytetään metaforana tiimalasi-mallia, jolla kuvataan keskustelun alkamista runsautena, jota yritetään tarkentaa koko ajan. Usein puolessa välissä saatetaan käydä metakeskustelua ja tarkastella dialogin siihen astista kulkua ja toimivuutta. Näin ryhmä voi reflektoida meneillään olevaa dialogin hetkeä ja työtavoissa havaittuja epäkohtia voidaan korjata. Tiimalasin hiekan valuttua alas, on dialogissa päästy loppuun ja kenties löydetty ryhmää yhdessä tyydyttävä näkemys ja oppimiskokemus valitun aiheen ympärillä.

 

Aiheesta lisää

http://filosofit.fi/FiPra/

www.kriittinenkorkeakoulu.fi


http://www.helsinki.fi/lehdet/yolehti/1998_03/s24-27.html

http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Filosofilta+mieltä+elämään/HS200803

 

 



[1] Luento on alunperin julkaistu Abhandungen der Fries'schen Schule, V, Göttingen, 1929, No. 1 Uusintapainos tekstistä on julkaistu teoksessa Die Schule der kritischen Philosophie und ihre Methode, Volume I of the Gesammelte Schriften in Neuen Bänden of Leonard Nelson, Felix Meiner Verlag, Hamburg, 1970, pp.269-316.